Tänään tapasin ystävääni yliopistolla. Kävin hänen kanssaan syömässä ja juttelimme pitkään. Hänellä on nyt vähän vaikeaa, joten koetin olla hänen tukenaan. On vain niin vaikeaa, kun ei ihan täysillä voi kuitenkaan ymmärtää toista ja vaikkei hän minulta muuta odotakaan kuin läsnäoloa, olisi mukava osata sanoakin jotain.

Itse asiassa olen hyvin usein joutunut olemaan kavereilleni tukena. Jo teini-iässä minulle kerrottiin syvimpiä tuntemuksia ja jaettiin murheet. Kai minun kanssa oli sitten niin helppo puhua. Ikävää siinä oli vain se, että jos minulla itselläni olikin jotain murheita, niin yhtäkkiä niitä kavereita ei enää ollutkaan tai sitten sanottiin: ”Sähän olet aina niin iloinen.” En nyt sentään AINA. Kyllä minä olen joskus surullinen, vaikka yleensä hymyilenkin. Olen jopa joskus itkenyt.

Jotenkin sitä on sitten oppinut selviytymään yksin. Tiedän hyvin omat voimavarani ja osaan toki hakea apuakin, mutta yleensä pärjään ja olen mielelläni yksin. Kai se on sitten sitäkin, etten viitsi kertoa ongelmia muille, kun ratkaisu on kuitenkin viimekädessä tehtävä itse.

Muistan kun joskus aikoinaan kirjoitin kirjeystävälleni juuri tästä aiheesta. Kirjoitin, että itse haluaisin ongelmiini ennemmin konkreettisia neuvoja antavan kuuntelijan kuin hymisevän ja nyökkäilevän. Ratkaisun löytämiseen saattaa itsellä mennä paljonkin aikaa ja silloin voi jo olla myöhäistä. Jos taas kaveri antaa ohjeita (huonojakin), niin voi ainakin ajatella, etten ainakaan noin aio tehdä.

Mutta asioilla on taipumus sekä sotkeutua että järjestyäkin - ihan itsestään. Välillä elämä potkii päähän ja näyttää kieltä, mutta välillä myös onnistaa ja voi nauttia täysin siemauksin. Onneksi suurin osa on tuota jälkimmäistä.